Jännittämistä ja uimarin identiteettikriisiä
Turun mastersmestaruusuinteihin on enää kuukausi aikaa ja olo alkaa olla melko jännittynyt. Kilpailulisenssi on hankittuna ja hotellihuone on varattu koko viikonlopun kestävää kilpailua ajatellen. Lajeiksi olen valinnut kaikki uitavissa olevat vapaauintimatkat ja näiden lisäksi olen lupautunut uimaan kahdessa viestijoukkueessa. Kilpailumatkoiksi olen tarkoituksella valinnut sitä ja tätä, koska haluan selvittää mikä matkoista voisi jatkoa ajatellen tuntua eniten omalta.
Ajatus siitä olenko uimarina enemmän sprintteri vai matkuri vaihtelee. Valmentajani on sitä mieltä, että olen enemmän sprintteri, koska vauhtini tuppaa tippumaan pitkiä sarjoja peräjälkeen uituna. Jääräpäisyyttäni pullikoin aikani asiaa vastaan, mutta viimein olen alkanut ymmärtämään valmentajani näkemystä ja sprinttiuinti on alkanut tuntua ajatuksena enemmän omalta. Jaksan pitää vauhdit melko tasaisina lyhyillä matkoilla ja pärjään nämä matkat melko vähällä hapella. Myös ongelmat käännöksissä houkuttavat uimaan vain lyhyitä matkoja, jolloin ei tarvitse jatkuvasti jännittää lähestyvää altaanpäätyä. Kuitenkin tiedostan, ettei vauhtini riitä läheskään siinämäärin, että voisin olla suoritukseeni tyytyväinen ja sehän turhauttaa mieltäni.
Alkaa olla viimeiset hetket hioa omaan uintiin vauhtia ja melkeimpä kaikki voitava pitäisi alkaa olla jo tehtynä. Mutta olenko tehnyt voitavani? Suoraan sanottuna en. Vaikka aikaa on ollut vuosi siitä kun päätin suunnata katseeni kohti Turkua, tulee kisat liian nopeasti. On ollut yllättävän vaikeaa pysyä suunnitelmassa ja tehdä harjoitukset juuri niin kuin ne on suunniteltu. Valmistautuminen ei ole ollut täysin optimaalista. Harjoittelun focus on ollut hukassa osin juuri sen takia, etten ole osannut päättää päämatkaani, mutta myös tuskaillessa tuen puutetta omatoimitreeneissä. Nyt valvovan silmän alla koen saavani uintiin uutta potkua, mutta ehkä liian myöhään lähestyviä kisoja ajatellen.
En osaa sanoa miten asiani ovat kisoja ajatellen, ikäänkuin en tuntisi itseäni uimarina enää ollenkaan. Ajoittain olin itsestäni hyvin varma, mutta nyt en osaa sanoa mihin pystyn ja mihin en. Vaikka olen pyrkinyt olemaan luottavainen, että kaikki lopulta sujuu ihan hyvin, ovat viimeisimmät harjoitukset horjuttaneet tuota luottamuksen tunnetta. Harjoitukset ovat olleet niin rankkoja, että selväksi on tullut, mitä menestyminen tässä lajissa vaatii. Kovaa uinti vaatii voimaa ja räjähtävyyttä. Uinnin ja etenkin uintivauhdin kehittäminen on raakaa työtä ja uintia on vain jatkettava vaikka kuinka pahalta sillähetkellä tuntuisi. Allasaika on kisojen alla jatkuvaa mitan ottamista itsestään. Kaikki tulee puristettua kropasta irti ja silti tuntuu ettei se riitä mihinkään.
Ajatus kilpailuhetkestä kouraisee vatsanpohjalla ja tulee mietittyä mihin ihmeeseen olen nyt itseäni laittamassa. Pelkän lisenssin hankinta oli niin jännää, että kun sen oli tehnyt, ajatus tulevasta konkretisoitui kerrasta. Enää en meinaa ja haaveile, vaan nyt olen tosiaan ottamassa osaa kisaan. Mutta olenko sittenkään valmis tällaiseen? Olo on hyvin ristiriitainen, sillä tämä on se juttu mitä olen halunnut, mutta h-hetken lähestyessä tekee mieli perääntyä ja luikkia katsomon selkien taakse kannustamaan ujosti muita.
Ensimmäinen kilpailu menkööt nyt tutustuessa toimintaan ja omaan itseensä. Toivon, että osaisin olla itselleni armollinen ja lähteä niin rennoin mielin, ilman että tarvitsisi soimata itseä taitojen riittämättömyydestä tai harjoituksen puutteesta. Se on jo voitto, että uskaltaa tavoitella omia unelmia. Onnekseni olen saanut lisää ihania ihmisiä ympärilleni tukemaan ja rauhoittelemaan mieltäni tulevasta. Ryhmän ja sen kokeneimpien uimarien tuki on minulle todella tärkeää ja arvostan heiltä saamaa palautetta. Kilpailuissa edustan Hämeenlinnan uimaseuraa ja seurasta kilpailemaan lähtee kymmenkunta muuta uimaria ja tulevia startteja porukalla on kiitettävä määrä.
-Jonna-
Ajatus siitä olenko uimarina enemmän sprintteri vai matkuri vaihtelee. Valmentajani on sitä mieltä, että olen enemmän sprintteri, koska vauhtini tuppaa tippumaan pitkiä sarjoja peräjälkeen uituna. Jääräpäisyyttäni pullikoin aikani asiaa vastaan, mutta viimein olen alkanut ymmärtämään valmentajani näkemystä ja sprinttiuinti on alkanut tuntua ajatuksena enemmän omalta. Jaksan pitää vauhdit melko tasaisina lyhyillä matkoilla ja pärjään nämä matkat melko vähällä hapella. Myös ongelmat käännöksissä houkuttavat uimaan vain lyhyitä matkoja, jolloin ei tarvitse jatkuvasti jännittää lähestyvää altaanpäätyä. Kuitenkin tiedostan, ettei vauhtini riitä läheskään siinämäärin, että voisin olla suoritukseeni tyytyväinen ja sehän turhauttaa mieltäni.
Alkaa olla viimeiset hetket hioa omaan uintiin vauhtia ja melkeimpä kaikki voitava pitäisi alkaa olla jo tehtynä. Mutta olenko tehnyt voitavani? Suoraan sanottuna en. Vaikka aikaa on ollut vuosi siitä kun päätin suunnata katseeni kohti Turkua, tulee kisat liian nopeasti. On ollut yllättävän vaikeaa pysyä suunnitelmassa ja tehdä harjoitukset juuri niin kuin ne on suunniteltu. Valmistautuminen ei ole ollut täysin optimaalista. Harjoittelun focus on ollut hukassa osin juuri sen takia, etten ole osannut päättää päämatkaani, mutta myös tuskaillessa tuen puutetta omatoimitreeneissä. Nyt valvovan silmän alla koen saavani uintiin uutta potkua, mutta ehkä liian myöhään lähestyviä kisoja ajatellen.
En osaa sanoa miten asiani ovat kisoja ajatellen, ikäänkuin en tuntisi itseäni uimarina enää ollenkaan. Ajoittain olin itsestäni hyvin varma, mutta nyt en osaa sanoa mihin pystyn ja mihin en. Vaikka olen pyrkinyt olemaan luottavainen, että kaikki lopulta sujuu ihan hyvin, ovat viimeisimmät harjoitukset horjuttaneet tuota luottamuksen tunnetta. Harjoitukset ovat olleet niin rankkoja, että selväksi on tullut, mitä menestyminen tässä lajissa vaatii. Kovaa uinti vaatii voimaa ja räjähtävyyttä. Uinnin ja etenkin uintivauhdin kehittäminen on raakaa työtä ja uintia on vain jatkettava vaikka kuinka pahalta sillähetkellä tuntuisi. Allasaika on kisojen alla jatkuvaa mitan ottamista itsestään. Kaikki tulee puristettua kropasta irti ja silti tuntuu ettei se riitä mihinkään.
Ajatus kilpailuhetkestä kouraisee vatsanpohjalla ja tulee mietittyä mihin ihmeeseen olen nyt itseäni laittamassa. Pelkän lisenssin hankinta oli niin jännää, että kun sen oli tehnyt, ajatus tulevasta konkretisoitui kerrasta. Enää en meinaa ja haaveile, vaan nyt olen tosiaan ottamassa osaa kisaan. Mutta olenko sittenkään valmis tällaiseen? Olo on hyvin ristiriitainen, sillä tämä on se juttu mitä olen halunnut, mutta h-hetken lähestyessä tekee mieli perääntyä ja luikkia katsomon selkien taakse kannustamaan ujosti muita.
Ensimmäinen kilpailu menkööt nyt tutustuessa toimintaan ja omaan itseensä. Toivon, että osaisin olla itselleni armollinen ja lähteä niin rennoin mielin, ilman että tarvitsisi soimata itseä taitojen riittämättömyydestä tai harjoituksen puutteesta. Se on jo voitto, että uskaltaa tavoitella omia unelmia. Onnekseni olen saanut lisää ihania ihmisiä ympärilleni tukemaan ja rauhoittelemaan mieltäni tulevasta. Ryhmän ja sen kokeneimpien uimarien tuki on minulle todella tärkeää ja arvostan heiltä saamaa palautetta. Kilpailuissa edustan Hämeenlinnan uimaseuraa ja seurasta kilpailemaan lähtee kymmenkunta muuta uimaria ja tulevia startteja porukalla on kiitettävä määrä.
-Jonna-
Kommentit
Lähetä kommentti