Inhimillisiä mietteitä

Hei on juhannus ja mitä minä teen? Istun koneella ja katselen taas uintiin liittyviä videoita ja luen aiheeseen liittyviä juttuja. Vellon turhautumisen tunteessa ja etsin lisämotivaatiota ja vastauksia netin ehtymättömästä tietotoimistosta. Yritän selvittää mikä on se tie, jolla pääsen tavoitteeseen ja olisin valmis kilpailuiden kynnyksellä ja starttikorokeella. Etsin tietoa niistä tekijöistä, jotka auttavat onnistumaan ja joiden avulla jaksan uskoa tekemiini ratkaisuihin.

Kesä tarkoittaa taukoa omassa uintiryhmässä ja olen nyt enemmän omillani tässä harjoittelussa. Olo on kuin olisi tyhjän päällä ja odotan syksyä, jolloin voin taas saada konkreettista tukea valmentajalta. Onneksi nämä videot ja kirjoitukset toimivat ja mieli on taas hetken kirkkaampi ja luottavaisempi. Kyllä tämä tästä, vaikka vähemmällä.

Eilen minun oli tarkoitus mennä uimaan, mutta olin niin väsynyt, että päätin siirtää treenin sunnuntaille. Uinnin sijaan lähdin itsekseni kuluttamaan aikaa kauppakeskukseen, vain ollakseni hetken yksin ja muualla kuin kotona. Koti kun on minulle nykyään kaikkea muuta, kuin paikka levätä. Koska harvoin tulee käytyä kaupungin keskustassa, oli virkistävää huomata, että juuri normaalista arjesta poistuminen teki hyvää. Itselleni tuo reissu ei tarjonnut muuta kuin hetken rauhaa, mutta enpä siltä muuta hakenutkaan.

Elän nyt hiukan epämiellyttävää aikaa elämässä ja haen selvästi uutta suuntaa. Viime ajat omassa elämässä ovat olleet todella kuluttavia. Lasten kasvaminen tuo uusia haasteita ja vastuu siitä, että osaan ohjata omalla toiminnalla heitä oikeaan suuntaan rassaa mieltä.  Kotona syntyneissä ristiriitatilanteissa saan toimia jatkuvana sovittelijana. Väsymystä aiheuttaa liian lyhyet yöunet, jota kertyy lähes poikkeuksetta vaivaiset kuusi tuntia yössä ja se on minulle aivan liian vähän. Töissä kasaantuu vastuuta, jota pitäisi jaksaa viedä eteenpäin, jotta täyttäisin minulle osoitetun paikkani vaatimukset. Oma aika, jolloin voisin keskittyä itseni kehittämiseen ja toteuttamiseen on kortilla ja huomaan sen aiheuttavan pahaa oloa.  Elämä ympärillä on yhtä vaatimusta ja yritän parhaani mukaan vain riittää. Voisin puhua jonkin asteisesta kriisistä, joka on varmasti monelle muullekkiin ruuhkavuosia elävälle tuttua.

Uinti on ollut minulle se henkireikä arjen keskellä. Aina kun olen mennyt altaasseen muut huolet ja murheet ovat huuhtoutuneet mielestä. Se, että pääsen uimaan ja nauttimaan sen aikaan saamasta rentouttavasta tunteesta, vaatii suunnittelua ja aikataulutusta. Jatkuva elämän aikataulutus tuntuu toisinaan armottomalta ja uintiin tarvitsemiani tunteja pitää kaivaa kivenkoloista. Sitten kun tämä aika johonkin väliin heltiää olisi vain mentävä, vaikka olisi kuinka väsynyt. Jos ei mene se on "oma vika" ja yksi uintikerta viikossa vähemmän. Tämän valinnan tein juuri eilen, kun en mennyt. Vaikka en haluaisi myöntää stressi kasvaa, koska en tee omasta mielestäni tarpeeksi kehittyäkseni uimarina, ollakseni valmis lokakuun kisoissa. Uintihetkistä olisi saatava kaikki irti.

Ohjelmat joita nyt uin, tuntuvat välillä omaan tasoon nähden liian haasteellisilta ja niiden uimiseen menee liikaa aikaa. Väistämättä tulee tunne, että palveleeko ne nyt tavoitettani vai vievätkö ne vain itseluottamustani alaspäin. Koska epäilen ohjelman toimivuutta itselleni, koen ajatuksesta tietty huonoa omatuntoa, sillä onhan ohjelmat ammattilainen minulle tehnyt. Mikä minä olen siis sanomaan, etteikö se oikein uituna toimisi ja veisi minua eteenpäin. Uinti on kuitenkin nykyään harjoitusohjelman läpi suorittamista ja se omien kehityskohtien ajattelu jää "mun pitäisi vaan tehdä tää" ajattelun alle. Ja tämä on se juttu, mikä minua näissä valmiissa ohjelmissa vaivaa. En kerkiä ajatella itse, vaan ajaudun tilanteeseen, että vain uin ohjelman hampaat irvessä läpi. Ja voisin väittää, että näin tämän ei kuuluisi mennä, eihän?

Mietin olenko kadottamassa sitä rentoa otetta uintiin, joka minulla alkujaan oli ja kasaantuuko harteille nyt turhia paineita, koska en kykene uimaan tehtyjä treenejä niin kuin ne on suunniteltu. Pelkään, että kadotan sen ilon, jota uinti minulle on tuonut ja aika altaassa alkaa muuttua "mun pitää" pakkopullaksi. Nuo vaivalla järjestetyt uintikerrat, kun haluaisin vain käyttää tehokkaasti, jotta voisin tuntea niiden vievän minua oikeaan suuntaan. Löytämäni rentous ja ilo eivät saisi tekemisestä kadota. Ja tuota iloa olen valmis vaalimaan vaikka vaihtamalla harjoitusohjelmaa. Uinti on minulle ennenkaikkea ensimmäinen laji, joka tuntuu omalta ja saa minut liikkeelle. Se pitäisi olla tärkeintä, vaikka haluankin myös onnistua tavoitteellisesti.

Nyt hetken tauko uintiaatteista ja haasteista. Pakkaan lapset autoon ja suuntaan kylään ystävälle, joka on taikonut juhannusherkkuja meidän iloksi.

Hyvää juhannusta!

-Jonna-