Häpeän varjosta liikkumisen iloon
Tänään minulla oli vakaa aikomus käydä pitkästä aikaa juoksulenkillä, mutta illan suunnitelma meni uusiksi, sillä en ollut huomioinut, että olekin illan lasten kanssa. Mä niin tarvitsen aupairin 😌No eipä tässä mitään, onneksi tuli tehtyä jonkinlainen ulkoilmajumppa, kun käytiin lasten toiveesta lähipuistossa leikkimässä. Leikkipuistot toimivatkin yllättävän hyvin kehonpainotreenin toteuttamispaikkana. Vaatii vaan hiukan pokkaa pyllistellä siellä. Ilma oli kuitenkin sen verran tuulinen ja viileä, että tänään saatiin olla puistossa lähes keskenämme.
Minulla on levoton olo. Olisin niin tarvinnut hetkeni olla yksin ja nauttia hengästymisen tunteesta tuolla vastatuulessa. Viimeisestä uintikerrastakin on jo tovi ja liikkumaan olisi päästävä. Koska suunnitelmat muuttui, lenkille en pääse, ulkona on "huono ilma" (onko sellaista?)...ja lapset haluavat katsoa telkkaria, niin minulla on mitä oivallisin tilaisuus uppoutua ajatuksiini ja naputella niitä tänne. Viimekertainen rustailuni, https://pintaakinsyvemmalle.blogspot.com/2018/05/lapsuuteni-uimarannat.html#more, laittoi pohtimaan suhdettani liikuntaan yleisesti, joten jatkan niillä ajatuksilla.
Millainen liikkuja sitten olen? Kysymys tuo mieleen liikkumistani jo monta vuotta määritelleet sanat; epävarmuus, häpeä ja kilpailuhenkisyys. Kilpailuhenkisyys on ominaisuus, joka kuuluu temperamenttiini ja tulee esille monissa tilanteissa. Kilpailuhenkisyyden voisi nähdä myös pelottavana ja huonona piirteenä, mutta itse koen sen enemmän positiivisena ja minua eteenpäin vievänä voimana. Kilpailuhenkisyys näkyy minussa kiihkeytenä, jolla suhtaudun minua inspiroivissa tilanteissa. Haluan olla paras siinä mitä teen ja onnistua. Kilpaluhenkisyys on se piirre joka saa minut ottamaan osaa myös uintikilpailuihin. Voiko tavoitteellinen liikkuja olla luonteeltaan edes muunlainen?
Epävarmuus on epämiellyttävä tunne, joka ilmenee kaikkissa tilanteissa ja asioissa, jotka koen tärkeäksi. Jos käsillä oleva asia on minulle aidosti iso ja tärkeä juttu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä koen epävarmuutta. Tällaisten asioiden edessä mietin olenko tarpeeksi ja onko minusta tähän ja tuo epävarmuus laittaa minut yrittämään enemmän, jotta voin saavuttaa nuo itselle tärkeimmät jutut. Epävarmuus kaikessa tylsyydessään,on siis minua eteenpäin sysäävä voima.
Kun menen ajassa taaksepäin ja muistelen aikaa ala-asteella, voisin kuvailla liikkumistani sanoilla; itsevarma ja ilo. Olin hyvä yksilölajeissa. Pärjäsin koulun kilpailuissa ja erityisen hyväksi koin itseni pikajuoksussa, pituus- ja korkeushypyssä. Kilpailuhenkisyys näkyi minussa jo tuolloin, kun harjoittelin pikajuoksua punaisen sekuntikellon kera, juoksemalla hiekkatiellä kaksi sähköpylvään väliä. Halusin olla nopein. Välillä sattui pieniä onnettomuuksia, kun kaaduin hiekkatiellä kyntäen kämmenet ja polvet täyteen pikkukiviä. Olin periksiantamaton ja määrätietoisuus vei minua eteenpäin. Yläasteella koulujenvälisissä yleisurheilukilpailuissa voitin myös mitalleja. Rakastin kisatunnelmaa ja kilpailutilanteissa olin aina itsevarma. Mielikuvissa olin voittaja.
Jotain kuitenkin muuttui ollessani noin 13- vuotias. Liikkumisen ilo muuttui liikkumisen piiloitteluksi. Tuon ikäisenä harva kaverini harrasti mitään liikuntaa ja tuntui, että minun olisi pitänyt olla kuin muut, rällätä kylällä poikien perässä ja kokeilla rajojani aikuisten maailmassa. Koska sellainen ei minua kiinnostanut, koin olevani ulkopuolinen ja erilainen. Sain kuulla kummallisia kommentteja liikkumisestani ja poikamaisesta vartalostani. Aloin hävetä itseäni.
Noihin aikoihin aloitin säännöllisen juoksuharrastukseni. En kertonut harrastuksestani muille ja jopa omille vanhemmille kerroin olleeni vain ulkona, vaikka olin juuri käynyt juoksulenkillä. Kun jalkani alkoivat oireilla penikkataudille tyypillisillä oireilla, pyysin äidiltäni kunnollisia juoksukenkiä. Ne oli Asicsen kayanot ja niin hienot, että myyjä kehotti ripustamaan ne jouluna kuuseen. Olin onnellinen ja juoksin noilla lenkkareilla monta vuotta.
Juoksuharrastustani varjosti kuitenkin häpeä. Haaveilin pitkänmatkan juoksukilpailuista, mutta mikä kuvittelinkaan olevani? Juoksin tuolloin kahdeksan kilometrin lenkkejä ja aina kun näin vastaan ajavan auton, käänsin sille selkäni. En halunnut tuttujen kyläläisten näkevän minua juoksemassa. Tervettä, eikö?
Juoksuharrastuksen ohella halusin saada lihaksikkaita muotoja ja jumppasin huoneessani salaa. Nolostuin joka kerta, kun äitini tai isäni yllätti minut tuossa touhussa. Joululahjaksi pyysin kuitenkin steppilaudan ja nilkkapainoja. Oppaanani toimi kirja, jossa oli kuvattuna erilaisia lihaskuntoharjoitteita. Kirjassa esiintyvä nainen oli lihaksineen niin kaunis ja terveen näköinen.
Jatkoin noita harrastuksiani aikuisikään saakka. Kun olin noin 19 vuotta sain edelleen kuulla ilkeitä kommentteja kireistä juoksuvaatteistani, joita verrattiin mm. sukelluspukuun. Juokseminen ei ollut tuolloin vielä trendilaji ja ympärilläni olevat tuttuni kummaksuivat juoksulle ominaista vaatetusta.
Helpotus olikin suuri, kun aloin löytämään ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä nykyisestä työpaikastani. Siellä muodostuneen, tiiviin porukan voimin, osallistuin viimeinkin kauan haaveissani olleeseen juoksutapahtumaan. Lähtöviivalla olin liikuttunut ja niin juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Ylitin itseni ja juoksin "voittajana" maaliin. Maaliin juokseminen oli myös melko tunnerikas tapahtuma. Fiilis oli uskomattoman hieno ja kaikki harrastuksen tuoma häpeä oli poissa ja itsevarmuus loisti tilalla. Olen tuon jälkeen juossut neljä puolimaratonia. Kerran olen ottanut osaa 33km pirkanhölkkään ja kerran 10km juoksuun. Harrastus loppui selkävaivoihin muutama vuosi sitten. Tilalle tuli uinti, jonka pariin uskalsin vasta aikuisiällä.
Häpeän tunne liikunnassa on hallinnut minua todella kauan ja se on ohjaillut valintojani, kunnes aloin löytämään itseäni uinnin kautta. Uinti on tuonut esille sitä samaa määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä, joka minussa oli ala-asteikäisenä pikkutyttönä. Uinti on tuonut elämääni itsevarmuutta ja tasapainoa.
Tänä päivänä voin sanoa olevani eniten sinut itseni kanssa, niin liikkujana, kuin ihmisenä yleensä. Osaan käsitellä epävarmuttani niin, että käännän sen vahvuudeksi ja asiaksi, joka vain kertoo minulle, missä on petrattavaa. Uinnin kautta olen valmis laittamaan itseni likoon jopa häpeän uhalla ja en ole antanut latistaville kommenteille enää minkäänlaista arvoa. Teini-iän herkkyys ympäristön vaikutteille on vaihtunut viimein aikuisen itsevarmuuteen. Ehkä uskallan lähipäivinä myös salille, joka on ollut häpeäpaikkani number one. Ja salille siksi, että saisin uintiini vauhtia! Ollaan ylpeitä liikkumisestamme ja kannustetaan myös toisiamme.
-Jonna-
Minulla on levoton olo. Olisin niin tarvinnut hetkeni olla yksin ja nauttia hengästymisen tunteesta tuolla vastatuulessa. Viimeisestä uintikerrastakin on jo tovi ja liikkumaan olisi päästävä. Koska suunnitelmat muuttui, lenkille en pääse, ulkona on "huono ilma" (onko sellaista?)...ja lapset haluavat katsoa telkkaria, niin minulla on mitä oivallisin tilaisuus uppoutua ajatuksiini ja naputella niitä tänne. Viimekertainen rustailuni, https://pintaakinsyvemmalle.blogspot.com/2018/05/lapsuuteni-uimarannat.html#more, laittoi pohtimaan suhdettani liikuntaan yleisesti, joten jatkan niillä ajatuksilla.
Millainen liikkuja sitten olen? Kysymys tuo mieleen liikkumistani jo monta vuotta määritelleet sanat; epävarmuus, häpeä ja kilpailuhenkisyys. Kilpailuhenkisyys on ominaisuus, joka kuuluu temperamenttiini ja tulee esille monissa tilanteissa. Kilpailuhenkisyyden voisi nähdä myös pelottavana ja huonona piirteenä, mutta itse koen sen enemmän positiivisena ja minua eteenpäin vievänä voimana. Kilpailuhenkisyys näkyy minussa kiihkeytenä, jolla suhtaudun minua inspiroivissa tilanteissa. Haluan olla paras siinä mitä teen ja onnistua. Kilpaluhenkisyys on se piirre joka saa minut ottamaan osaa myös uintikilpailuihin. Voiko tavoitteellinen liikkuja olla luonteeltaan edes muunlainen?
Epävarmuus on epämiellyttävä tunne, joka ilmenee kaikkissa tilanteissa ja asioissa, jotka koen tärkeäksi. Jos käsillä oleva asia on minulle aidosti iso ja tärkeä juttu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä koen epävarmuutta. Tällaisten asioiden edessä mietin olenko tarpeeksi ja onko minusta tähän ja tuo epävarmuus laittaa minut yrittämään enemmän, jotta voin saavuttaa nuo itselle tärkeimmät jutut. Epävarmuus kaikessa tylsyydessään,on siis minua eteenpäin sysäävä voima.
"Sen vahvemmaksi tulen, mitä enemmän minua yritetään horjuttaa."Sanoista häpeä on ainoa, jonka kautta en haluaisi itsenäni enää määritellä. Häpeä sopivana määränä on inhimillisyyden perusta, mutta liikunnassa häpeä on tunne, joka estää minua liiaksi toteuttamasta itseäni ja olemasta sitä mitä haluan olla. Häpeä kumpuaa jostain kovin syvältä ja kaukaa.
Kun menen ajassa taaksepäin ja muistelen aikaa ala-asteella, voisin kuvailla liikkumistani sanoilla; itsevarma ja ilo. Olin hyvä yksilölajeissa. Pärjäsin koulun kilpailuissa ja erityisen hyväksi koin itseni pikajuoksussa, pituus- ja korkeushypyssä. Kilpailuhenkisyys näkyi minussa jo tuolloin, kun harjoittelin pikajuoksua punaisen sekuntikellon kera, juoksemalla hiekkatiellä kaksi sähköpylvään väliä. Halusin olla nopein. Välillä sattui pieniä onnettomuuksia, kun kaaduin hiekkatiellä kyntäen kämmenet ja polvet täyteen pikkukiviä. Olin periksiantamaton ja määrätietoisuus vei minua eteenpäin. Yläasteella koulujenvälisissä yleisurheilukilpailuissa voitin myös mitalleja. Rakastin kisatunnelmaa ja kilpailutilanteissa olin aina itsevarma. Mielikuvissa olin voittaja.
Jotain kuitenkin muuttui ollessani noin 13- vuotias. Liikkumisen ilo muuttui liikkumisen piiloitteluksi. Tuon ikäisenä harva kaverini harrasti mitään liikuntaa ja tuntui, että minun olisi pitänyt olla kuin muut, rällätä kylällä poikien perässä ja kokeilla rajojani aikuisten maailmassa. Koska sellainen ei minua kiinnostanut, koin olevani ulkopuolinen ja erilainen. Sain kuulla kummallisia kommentteja liikkumisestani ja poikamaisesta vartalostani. Aloin hävetä itseäni.
Noihin aikoihin aloitin säännöllisen juoksuharrastukseni. En kertonut harrastuksestani muille ja jopa omille vanhemmille kerroin olleeni vain ulkona, vaikka olin juuri käynyt juoksulenkillä. Kun jalkani alkoivat oireilla penikkataudille tyypillisillä oireilla, pyysin äidiltäni kunnollisia juoksukenkiä. Ne oli Asicsen kayanot ja niin hienot, että myyjä kehotti ripustamaan ne jouluna kuuseen. Olin onnellinen ja juoksin noilla lenkkareilla monta vuotta.
Juoksuharrastustani varjosti kuitenkin häpeä. Haaveilin pitkänmatkan juoksukilpailuista, mutta mikä kuvittelinkaan olevani? Juoksin tuolloin kahdeksan kilometrin lenkkejä ja aina kun näin vastaan ajavan auton, käänsin sille selkäni. En halunnut tuttujen kyläläisten näkevän minua juoksemassa. Tervettä, eikö?
Juoksuharrastuksen ohella halusin saada lihaksikkaita muotoja ja jumppasin huoneessani salaa. Nolostuin joka kerta, kun äitini tai isäni yllätti minut tuossa touhussa. Joululahjaksi pyysin kuitenkin steppilaudan ja nilkkapainoja. Oppaanani toimi kirja, jossa oli kuvattuna erilaisia lihaskuntoharjoitteita. Kirjassa esiintyvä nainen oli lihaksineen niin kaunis ja terveen näköinen.
Helpotus olikin suuri, kun aloin löytämään ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä nykyisestä työpaikastani. Siellä muodostuneen, tiiviin porukan voimin, osallistuin viimeinkin kauan haaveissani olleeseen juoksutapahtumaan. Lähtöviivalla olin liikuttunut ja niin juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Ylitin itseni ja juoksin "voittajana" maaliin. Maaliin juokseminen oli myös melko tunnerikas tapahtuma. Fiilis oli uskomattoman hieno ja kaikki harrastuksen tuoma häpeä oli poissa ja itsevarmuus loisti tilalla. Olen tuon jälkeen juossut neljä puolimaratonia. Kerran olen ottanut osaa 33km pirkanhölkkään ja kerran 10km juoksuun. Harrastus loppui selkävaivoihin muutama vuosi sitten. Tilalle tuli uinti, jonka pariin uskalsin vasta aikuisiällä.
Häpeän tunne liikunnassa on hallinnut minua todella kauan ja se on ohjaillut valintojani, kunnes aloin löytämään itseäni uinnin kautta. Uinti on tuonut esille sitä samaa määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä, joka minussa oli ala-asteikäisenä pikkutyttönä. Uinti on tuonut elämääni itsevarmuutta ja tasapainoa.
Tänä päivänä voin sanoa olevani eniten sinut itseni kanssa, niin liikkujana, kuin ihmisenä yleensä. Osaan käsitellä epävarmuttani niin, että käännän sen vahvuudeksi ja asiaksi, joka vain kertoo minulle, missä on petrattavaa. Uinnin kautta olen valmis laittamaan itseni likoon jopa häpeän uhalla ja en ole antanut latistaville kommenteille enää minkäänlaista arvoa. Teini-iän herkkyys ympäristön vaikutteille on vaihtunut viimein aikuisen itsevarmuuteen. Ehkä uskallan lähipäivinä myös salille, joka on ollut häpeäpaikkani number one. Ja salille siksi, että saisin uintiini vauhtia! Ollaan ylpeitä liikkumisestamme ja kannustetaan myös toisiamme.
-Jonna-
Ei vitsi, tätä oli kyllä ilo lukea! Omassa mielessä on pyörinyt todella paljon samanlaisia ajatuksia. Tuntuu siltä, että omien epävarmuuksien juurille on toisinaan hankalaa päästä. Kouluajoilta löytyy kyllä siemenet moneen rikkaruohoon, joita nytkin vielä yrittää kitkeä.
VastaaPoistaKiitos komentista. On varsin kummallista kuinka pitkäkantoiset seuraukset voi olla, ehkä ajattelemattomilla kommenteilla tai asenteilla, joita herkässä teini-iässä itseensä imee. Uintiharrastustakin mietin useamman vuoden ja vuonna 2006 olin jo osallistua tekniikkakurssille, mutta jokin kumma lukko pidätteli minua osallistumasta. Nykyisen triathlon- buumin myötä on ollut helpompi viimein osallistua kurssille, joita on tarjollakin enemmän. Väkisin sitä miettii, missä tämän harrastuksen kanssa olisin jos rohkeuteni olisi riittänyt jo tuolloin vuonna 2006?
VastaaPoistaTuota koululiikuntaa olen pohtinut..sen sijaan, että opetettaisiin liikkumista, heikommat työnnetään heti sivuun ja juokkuevalinnoissa viimeiseksi. Kaikille pitäisi voida antaa mahdollisuus kokea itsensä hyväksi ja auttaa ongelmakohtien ylipääsemiseksi. Koululiikunnalla ja kuinka ne tunnit elämässään kokee, on suuri vaikutus myöhemmällä iällä. Jos olet aina se viimeinen valinta, millaiset lähtökohdat on uskoa omaan osaamiseen myöhemminkään?