Lapsuuteni uimarannat

Upeat kesäkelit ovat hellineet heti toukokuussa ja tuntuu kuin elettäisiin jo heinäkuuta. On siis aivan mahtavaa, kun koko kesä ja kesäloma on vielä edessäpäin! Kovin montaa kesää ei tule mieleen, jolloin jo toukokuussa olisin uinut näin paljon järvessä ilman märkäpukua. Aivan kuin olisi etelänlomalla, kun joka ilta on saanut lasten kanssa suunnata rannalle läträämään. Lapset osaavatkin jo pyytää tietylle rannalle ja usein suuntaammekin sinne missä on myös jätskiä myynnissä..jännä juttu 😋 

On ihana nähdä omien lasten nauttivan vedessä leikkimisestä ja retkeilyntunteesta, kun viltti ja eväät ovat mukana. Välillä remutaan ja toisinaan istutaan sylissä lämmittelemässä pyyhkeen alla ja sitten taas leikit vedessä jatkuu. Minun tehtävä on olla rantavahtina, mutta välillä olen sitä vedestä käsin.  Lasten aito riemu on tuonut mieleen muistoja omista lapsuuden uintireissuista. Kun ajattelen silloista suhdettani veteen ja uimiseen, voin sanoa rakastaneeni vettä ja uimista aina ja lapsena tehdyt uintireisut kuuluvat ehdottomasti parhaisiin lapsuusmuistoihini. Uimataito opittiin tuolloin vanhempien ja sisarusten tuella, ilman erillisiä uimakouluja, maalla kun asuttiin. Jotain on mennyt oikein, sillä vedestä on tullut elementtini. Onkin siis hauskaa jakaa tärkeimpiä muistojani teille tänne blogiin.

Uima-allas kuuluu myös lapsuuteen, mutta ei vedä vertoja rantamuistoille.

Kun ajattelen uimista lapsena, näen, että on aurinkoinen kesäpäivä. Koivun- ja haavanlehdet lepattavat lempeässä tuulessa. Seison auringon lämmittämällä kalliolla ja edessäni kimmeltää kirkas vesi. Ennen veteen pulahtamista, mielessä käy kammottavat, mustat iilimadot, jotka lymyilevät kivikossa ja odottavat taatusti verenhimoisina uhriaan. Veteen päästyäni, unohdan jo mokomat ja niin alkaakin leikki.

Mielikuvani uimapaikka löytyy muutaman kilometrin päästä lapsuudenkodistani. Ranta on yksityinen ja kuuluu perheelle, jossa sain olla arkisin perhepäivähoidossa sisarusteni kanssa. Tuolla rannalla olen uinut elämäni ensimmäiset vedot. Kyseinen uimapaikka onkin muodostunut varsin tärkeäksi osaksi menneisyyttäni ja jopa näinä päivinä voin nähdä unia tuosta rannasta.  

Ranta on ihanteellinen. Kirkas vesi, miellyttävä hiekkapohja jossa ei liioin ole kasveja. Syvemmällä on isoja vedenalaisia kiviä, joiden päällä seistessä ylsi pinnalle. Ainoa huono puoli oli, että syvän ja kirkkaan järven vesi oli pitkälle kesään viileää. Keväisin, kun vesi oli todella kylmää, auttoi loru: yks, kaks, kolme, istu isän polvelle, äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vain ja näin sitä istutaan! Plums ja painuttiin urheasti kylmän veden alle. Huijata tässä ei saanut.

Vapaa-ajallakin meillä lapsilla oli lupa mennä uimaan tuolle unelma rannalle, mutta silti tuntui joka kerta tärkeältä soittaa lupa uimiseen rantapalstan omistajalta. Sisarusten kesken sitten arvottiin kenen vuoro oli soittaa lankapuhelimella lupa. Lupa saatiin aina ja tällaisesta mahdollisuudesta voi vain olla kiitollinen, sillä perheelläni ei ollut, eikä ole, omaa kesämökkiä tai rantaa..mikä voisi olla melkein outoa, kun Järvi-Suomessa asuttiin.

Uimareissuille seuraksi liittyivät usein sisarusteni lisäksi, rannan omistajaperheen lapset ja pari muuta lapsuuden ystävääni naapurustosta. Joskus oli vanhemmat mukana, mutta mitä enemmän ikää saatiin, sen useimmin olimme lapset keskenämme uimassa. Ennen taidettiin luottaa lapsiin enemmän ja aina kotoa lähtiessämme äiti tokaisi vain, että selkään saatte jos hukutte! Aina luvattiin olla hukkumatta. Uintireissuilla viihdyimme helposti useamman tunnin.

Suosikkileikkejä tuolloin oli uimapatjoilla sählääminen. Milloin kisailtiin kuka pysyy uimapatjalla seisten pisimpään pystyssä ja milloin sukelleltiin niiden ali ja hypittiin yli kuin delfiinit. Nuo pohjasta ponnistetut delfiinihypyt olivat minun erikoisalaani, ainakin mielikuvissa hypin ja sukelsin yhtä sulavasti.

Toinen lapsuuteni uintipaikka, samaisella järvellä, oli pitkälle asti hyvin matala, iljettävällä mutapohjalla varustettu, mutta aina lämmin ranta. Ranta oli mummoni veljen perheen. Tällä rannalla on vietetty myöskin paljon aikaa sisarusteni ja serkkujeni kanssa ja rannalle sai pölähtää etukäteen ilmoittamatta. Vastaanotto oli aina lämmin ja monesti tarjolla oli mehua ja keksejä. Tämän uimapaikan erikoisuus oli tuo äärimmäisen matala ja ”puoleen väliin” järveä kahlattava, mutta tämän jälkeen äkkiä syvenevä pohja. Käsipohjauimiseen ranta olikin omiaan, mutta muuten hieman tylsä. Rannalla pörräsi meidän kiusana paarmoja ja ampiaisia, joita pakoon ei tahtonut matalassa vedessä päästä edes pinnan alle.

Koska uimahalleja ei ollut lähistöllä, uimataito karttui vain kesäisin, lukuunottamatta niitä muutamaa koulun järjestämää uimahallireissua tai kylpylälomaa vanhempien kanssa. Sisarukseni sukeltelivat maskilla ja snorkkelilla ja minä puljasin päässäni vain uimalasit. Liekkö sattumaa vai elämän suurta tarkoitusta, niin vain oli. Tuo uimapaikka taisi myös niellä nuo ensimmäiset, siniset uimalasini.

Halusin jo tuolloin opetella uimaan oikein ja todella harjoittelin uimista omin nokkineni. Uimisen harjoittelun tukena minulla oli jostakin aikakausilehdestä leikattu artikkeli vapaauinnista. Artikkelista on jäänyt mieleen ohje; "käsi palautuu sormet edellä, korvan vierestä veteen". Mietin tarkoin, kuinka käden tulee kulkea veteen ja miten sillä voi päästä eteenpäin. Muistan siskoni moittineeni minua tylsäksi, kun minulle ei riittänyt pelkkä hauskanpito vedessä. Myöhemmällä iällä keksin myös alkaa juosta rantavedessä, koska matala vesi vastusti juoksua mukavasti. Tylsä ranta sai uuden merkityksen ja niin olin taas ikävystyttävää seuraa, kun vain "treenasin". 😇

Kolmantena laspsuuden uimapaikkana mieleeni nousee pohjoisen Suomen tarjoamat joet. Yksi tällainen paikka löytyi Oulun tienoilta. Joki taisi olla Oulujoki, joka virtasi mummoni siskon asunnon liepeillä. Joen virtaus vaihteli voimalaitoksen toiminnan mukaan ja siinä uitiin virtaa vastaan, kuin köyhän miehen endless poolissa konsanaan. Joen vesi oli tummaa ja pohja kivikkoinen. Uniin joki tulee vieläkin ja yleensä se näyttäytyy niissä pelottavana tummana virtana, joka vie kummallisiin paikkoihin.

Toinen jokirantani löytyy Lapista Torniojoen varresta. Puolikas sukujuuristani ulottuu Kolariin, jossa edelleen sukuani asuu. Joki virtaa lapin mummulani ohitse ja muutaman askeleen päästä saattoi pulahtaa kylmään jokiveteen. Tornionjoen rannalla herää kunnioitus veden valtavaan voimaan. Vapaana virtaava joki onkin ollut omiaan opettamaan nöyryyttä suhteessa veden ylivoimaan ja ylläpitää tervettä itsesuojeluntarvetta veden läheisyydessä.

Torniojoessa uintireissulla sisarusten kanssa.

Vapaana virtaava vesi on aina arvaamaton ja kylmä. Ranta on kivikkoinen, äkkisyvä ja voimakas virta pitää kokoajan valppaana. Hölmöilyille ei ole varaa. Vanhempien seurassa uskaltauduimme kivikkoon istumaan ja pitämään kiinni vesikasveista, niin että virtaava vesi hieroi hartioita. Muutoin olin, ja olen edelleen, arka heittäytymään tämän joen virtaa vastaan. Ehkä on myönnettävä, että pelkään. Yhtenä syynä voidaan pitää läheltä piti – tilannetta,  jolloin veljeni oli huuhtoutua virran mukana, mutta pelastui isäni ripeän toiminnan vuoksi. Tuon tapauksen oppi oli, että tunne rajasi ja ui ajoissa rantaan. Väsyneenä vettä vastaan on turha taistella.

Viimeisin paikka, joka mieleen tulee on erään leirikeskuksen uimaranta. Leirikeskus sijaitsi saaressa, jossa olen viettänyt aikaani useilla lasten kesäleireillä ja jossa olen käynyt myös rippikoululeirini. Myöhemmällä iällä toimin saarella leiri-isosena myös muille lapsille. Täällä uitiin hieman ruskean sävyisessä vedessä ja tämä on ranta, jossa kehittelin oman uintityylini  ”muje”.  

Mujeuinti tapahtui kädet kyljissä vartalolla luikerrellen, kuin käärme. Olin niin mujeuinnin lumoissa, että opetin sitä myös muille leiriläisille. Muistan olleeni tuolloin todella innossani ja nautin täysillä kehittelemäni tyylin opettamisesta muille. Leirin loputtua sainkin stipendin, jossa mainittiin innokas suhtautumien uintiin.  Harmi, että olen tainnut tuon stipendin sittemmin hävittää. Leireillä olin myös omiani rantavahtina. Nautin homman tuomasta vastuusta ja olin aina valppaana komentamassa kauas eksyneitä lapsia takaisin rantaan.

Hauskoja muistoja on paljon ja voin todeta, että oma suhde veteen on lapsena ollut hyvin luonteva ja luottavainen. Suurin kiitos kuulunee rantojensa lainaajille, omille vanhemmille ja sisaruksille, sekä muille innokkaille uintikavereilleni. Toivon voivani tarjota vastaavia muistoja myös omille lapsilleni. Toivottavasti uintikelit jatkuvat toukokuun lupaavan alun jälkeen ja saamme nauttia koko kesän mieleen painuvista uintireissuista. Hyvää uintikesää myös sinulle!

P.s Lisäilen tähän postaukseen kuvia, kunhan pääsen vanhemmilleni kylään penkomaan kuvamuistoja!

-Jonna-